Uneni

Näin unta - olin sokea. Täysin mustaa silmieni edessä. Olin kauhuissani, peloissani. Niin yksin ja suljettu kaiken ulkopuolelle - tai sisään itseeni. Ihan kummin vaan. Unet ovat niin merkillisiä, että niissä aika-käsite hämärtyy. Nytkin seuraavaksi koin näkeväni sumean sinen läpi maailmani. Mielestäni aikaa oli kulunut jonkun verran, olin jo tottunut sokeuteeni ja tavallaan hyväksynytkin sen - kunnes; Uneeni tuli todellisuudesta tieto, koin nimittäin ihan oikeassa elämämässä hetken, jolloin näköni meni aivan pirstaleiksi, kuin särkynyt peili ja se oli todella pelottavaa. Sitä kesti todellisessa elämässäni vain vähän aikaa ja mieheni lähti viemään minua sairaalaan. Mitään vakavaa ei kuitenkaan ollut kyseessä, unessa tiedostin siis tämän ja aloin taistelemaan "sokeuttani" vastaan. Päätin mennä lääkärille ja vaatia, että jotain tehtäisiin, sekä kertoa tapahtumasta, jossa näköni pirstaloitui. Uskoin, että voin tehdä asialle jotain. Ja kuinka huimaa - näköni palautui - kaikki näytti niin selkeältä - kauniit värit ja vahvat. Sitä iloa ja riemun ja kiitollisuuden tunnetta kun sain näköni takaisin.

Heräsin ja olin tosi onnellinen että se oli uni, mutta seuraavana päivänä aloin miettimään uneani syvemmin, että mistä se oikein voisi juontua. Mietin elämäni kulkua ja tapahtumia - koin ihan ihmeellisen "näkemisen":

Olin aiemmin kulkenut "sokeana" tiedostamatta maailmankaikkeuden ihanasta henkisyydestä. Kuljin pinnallisena ja aiheuttaen mielipahaa läheisilleni, luullen että tämä on minun elämääni ja näin voin tehdä, kunnes minun oli haettava apua psykologisesta vyöhyketarapiasta, jossa alkoivat kanavat aueta. Pikkuhiljaa tietoisuuteeni tuli henkisyysmomentteja - sen sinisen usvan takaa - käsitin, etten voi jatkaa sen hetkistä elämääni eteenpäin, vaan suunnan on muututtuava. Kesti kuitenkin vuosikymmen ennen kuin olen nyt tässä - olen saanut näköni takaisin - kaikki on kirkasta, puhdasta ja NIIN kauniin väristä, olen kiitollinen joka ikisestä henkäyksestäni, jokaisesta kokemastani oivalluksesta ja onnenhetkestä tai vähemmän onnekkaasta (kipuja kehossani esiintyy aika ajoin), mutta kun tunnen kipua niin koen eläväni vahvasti.

Tästä unesta nyt voisin sanoa oivaltaneeni sen, että pitää MUISTAA olla KIITOLLINEN. Kiittää kaikesta mitä minulla on nyt, muistaa kokea ILOA, sillä elämässäni on paljon ilon aiheita.
 Pohdiskelin myös sitä, että oikeasti aikaa ei ole, se on vain meidän ihmisten keksimä juttu, että voimme tehdä sitä ja tätä. Itse olen huomannut ajan olemattomuuden silloin kun en katso kelloa ja tarkista milloin esim. mikäkin ohjelma alkaa, milloin on ruuanlaittoaika - kun unohdan kellon saan ihmetellä tämän tästä, että vasta noin vähänkö se on - ihanaa aika on pysähtynyt ja olen kiitollinen että sitä riittää.

Kiitos, kiitos, kiitos.

Kiitollisuudella Maia