Nyt pitäs repiä energiaa tästä kuvasta, aivan ihanaa auringonlaskua kuvaamassa ystävän mökillä viime kesänä 11 aikaan yöllä, mutta ei oikein auta nyt.
Olen äpsynä, enkelit eivät syöksähtele vanavedessäni eivätkä suihki silmissäni. Positiivisuuteni on lennähtänyt universaaliin avaruuteen jonkun toisen iloksi. Nyt on ollut selvästi paniikinomaista "pakkokokemista" meikäläisellä. Sitä niin kovasti tahtoo olla yhtä tämän universaalin ihmeiden kanssa, päästä osalliseksi uskomattomista kokemuksista, mitä kuulee ympärillä, mutta ei tapahdu mitään. No mitään muuta kuin valtavaa uupumusta ja kipuja. Suorastaan raahaudun että pääsen eteenpäin.
Minulla on todettu muutama viikko takaperin jalan koepalassa solumuutoksia ja epäily sklerodermasta (ihosairaus), se selittäisikin minun oudot kovat lihaskivut (eräänäkin yönä istuin hieromassa jalkojani ja katselin kuinka sääriluu erottui todella selvästi jalasta kun lihaksia raateli niin kovaa), joita ilmaantuu silloin tällöin ja muut epämääräiset tunteet siihen päälle. Pitikin mennä googlettaan tuo skleroderma, pahannäköisiä ihottumia ja jos nyt jotain positiivista hakisi, niin toivon että pysyy iholla eikä mene sisäelimiin, silloin ei hyvä.
Muista oireista sen verran, että muutaman kerran on tapahtunut niin, etten ihan oikeesti ymmärrä mitä mulle puhutaan vaikka se on selvää suomenkieltä, ohi menee että korvissa viuhuu. Sen jälkeen tulee ihan nolo ja ontto olo. Pelottavaakin, että mitä tämä nyt oikein on, ettei vaan tulisi usemmin näitä "kohtauksia", jotenkin tulee tunne että menettää identiteettinsä, ei ole kukaan. En nyt tiedä liittyykö tämä millään lailla tähän "tautiin", kun en muistanut kertoa ihotautilääkärillä näistä tempauksistani. Vai kehottasinko lääkäriä lukemaan blogini, olisipa mielenkiintoista nähdä hänen ilmeensä :)
Viikolla otettiin seitsemän putkea verta ja niistä tutkitaan sitten vaikka mitä, en edes muista. Nyt tosi inhottava ja raskas työpäivä takana. Mietiskelin tässä josko viittin tehdä postausta tällaisessa mielentilassa, mutta tämä on todellista minua. Aina ei voi olla kivaa, niin miksi en kertoisi myös siitä puolesta itsessäni, ehkä joku saa jonkunlaista lohtua itselleen tästä kirjoituksesta ja ehkä haen itse myös lohtua ja ymmärrystä joltain, jolla samanlaista tunnelmaa koettuna.
Nyt on kehissä uskonpuutetta, monta kertaa olen pyytänyt että näyttäkää nyt jotenkin, että teitä on olemassa (enkeleitä), että olen oikealla tiellä, mutta mitään ei näy. Epätoivoisena katson näkyykö likaisessa tuulilasissa merkkiä enkelistä tai kadun sohjossa jokin outo kuvio, onneksi osaan parkkipaikalta töihin vaikka katse on suunnattuna katuun merkkejä etsien - taivaalla niitä ei näy, koska on ollut tasaisen harmaata, tai mistä minä tiedän, enhän ole sinne tarkemmin tutkaillut, vain todennut, että harmaata on, - katse maahan - siellä se merkki on! Sitten suutahdan ihan kuin pieni lapsi kun en näekään mitään "yliluonnollista", voi että on kypsää touhua, todella aikuismaista.
Kipu tekee kiukkuiseksi, ei erityisesti kohdistu kehenkään henkilöön, vaan yleensä kiukku pulpahtaa pintaan, ärsyttävää. Tartteis tehdä jotain, vai tartteeko? Jospa nyt vain olisin ja tuntisin sen kaiken kivun, kiukun ja turhautumisen ja päästäisin sitten irti, antaisin mennä ja katsoisin mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään - toivottavasti nyt sentään jotain.
Tähän loppuun voisin vain todeta, että kipu saa minut seisahtumaan edelleenkin ja määrää elämäni tahdin, olen pettynyt itseeni, tämähän on jo tuttua muutaman leikkausoperaation koettuani, pitäisi jo osata hallita se, mutta ei se vaan niin ole, elikkä annetaanko minulle kipua koetteeksi - jotta minusta tulisi nöyrä, osaisin elää tässä hetkessä, osaisin iloita, josta tulikin mieleeni jatkuvasti minulle nousevat enkelikorteissa ILO ja riimuissa myöskin siitä muistutetaan, mutta miten iloita kun koskee, tai ehkä minun tulee iloita siitä että voin vielä kävellä, kuulen ja näen, haistan ja maistan -
Rakkaudella Maia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti