Tämä kuva sopii jatkoksi edelliseen ja myös siihen mistä nyt kirjoitan. Pitkään aikaan en ole käynyt metsässä kävelemässä en kameran kanssa enkä ilman, mutta eilen illalla riippumatossa lukiessani Portaat taivaaseen Lorna Byrnen kirjaa niin tuli sellainen tarve päästä käymään metsässä.
Niinpä laitoin lenkkarit jalkaan ja puikahdin polulle tai metsätielle. Ensin tulin vähän surulliselle mielelle kun lähimetsäämme on hakattu rankasti, lähettelin kiitokset Taivaan Isälle siitä, että olen nähnyt sen vankan kuusimetsän ennen hakkuuta.
Päämääräni oli selkeä, tahdoin hyvin isolle kivelle, jota olen ihaillut nämä 12 vuotta ohikulkiessani lenkillä, mutten ole mennyt lähemmäksi. Niinpä nyt rohkaistuneena ja jonkun ajamana kiersin isoa kiveä ja katsoin että pääsenkö kiipeämään sille. Kiven toisella puolella olikin kivessä viisto lohkeama, josta pääsin kivelle apuna käyttäen hyvin pientä pihlajan tainta, joka kesti ihmeesti kun siitä kiskaisin itseni kivelle. Sen juuret varmasti olivat kiven sisässä kun se oli niin pieni, etten olisi uskonut sen jaksavan kiskoa minua ylös.
Istahdin kiven päälle ja ihailin ilta-auringon kajossa kaunista valkokylkistä koivikkoa. Laitoin hiljaa soimaan Deva Premalin meditaatiomusiikkia ja sulin silmäni. (Uusi kännykkäni mahdollisti tämän, kun siinä on juutubet ja kaikki :)). Olihan minulla tietty muutama kivi mukanani, joita pitelin käsissäni ja huojuessani verkkaisesti kivellä musiikin tahdissa. Ihana ihana tunne.
Kiveltä kömytessäni alas popsin muutaman vadelman ja mustikan suuhuni ja läksin kulkemaan talollemme päin. Muutama yrtti lähti saunatuoksuksi mukaan, kanervaa, haapaa ja koivua, kaikkia kiittelin kun otin oksat pussiini. Kanervasta en oikein tiedä, voiko sitä käyttää kuumassa saunassa, mutta täytyy ottaa selvää miniältäni, hän tietää varmasti. Kiviä keräsin myös ja pitikin pussia jo kantaa kainalossa kun painoa tuli niin paljon.
Mutta syy oikeastaan tähän postaukseen löytyy tästä päivästä, koin muuten niin ihanan ilahduttavan tunteen, kun nuotiopaikalla istuessani käänsin katseeni samettikukkiini päin ja hetken niitä katsoessani näin ihan selvästi niiden auran, hohtavan valokaaren - ihan kuin ääriviivat, n. cm:n paksuisen, toistin tätä monta kertaa, että varmistin nähneeni oikein, se järki se järki :)
Siitäpä sain ajatuksen lähteä valkoiselle verannalle parantelemaan liikaa aurinkoa saanutta rahapuutamme. Otin vuorikristallin käteeni ja pidin sitä hetken kämmenieni välissä ja sitten laskin sen pöydälle. Sen jälkeen annoin reikiä rahapuulle ja tuntiessani kuumuuden käsissäni otin vuorikristallini käteen ja osoitin sillä lehteä, jonka osa oli hieman palanut auringossa. Siristin vähän silmiäni sulkeakseni ympäristön pois ja näin taas kukan auran ja vuorikristallia edestakaisin liikuttaessani näin tämän vioittuneen kohdan menevän ikään kuin umpeen, se oli täysin eheä ja niin kauniin vihreä. Vuorikristallistani terävästä päästä lähti ikään kuin suihku kukan terälehdelle.
Olen varma, että minut lähetettiin metsään, jotta näkisin tämän kauniin auran kukissa ja hoksaisin lähestyä kasveja ja kukkia ihan toisella tavalla - kunnioituksella ja kiitollisuudella, että ne ovat osa maailmaamme. Kiitos kiitos kiitos.
Kun aukaisin kokonaan silmäni niin terälehti oli entisenlainen, ei se ollut kokenut ihmeparantumista, mutta se että niin selvästi näin sen lehden oikean kauniin ja terveen muodon oli ilahduttava ja uskon, että kasvilla on mahdollisuus parantaa itseään ihan kuin meillä eheyttää itsemme kehoa.
Pyysin anteeksi rahapuultani kun olin huolimattomuuttani jättänyt sen paahteeseen ulos ja se sai palovammoja, ehkä se antaa anteeksi ja ehjääntyy.
Muutakin iloista odotettavaa tänä päivänä tai iltana - MAAILMANLAAJUINEN VALOMEDITAATIO taas tänään klo 22.00. Lisää aiheesta Enkelinpölyä tossuissa-blogissa.
Rakkaudella Maia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti